Sain NaNoWriMoni valmiiksi, se on nyt myös netistä ihan kokonaisuudessaan ja mahdollisimman vähäisillä virheillä. Sen voi käydä nyt lukemassa kokonaisena täältä:

Linkki DevonWriMoon

Mä kirjottelen tässä nyt ku oon kotona ja kipeenä ja totesin että kirjotan tarinan nyt sitte loppuun. Mutta en laita sitä vikaa kohtausta tänne vielä ku mä mielummin sitte kerrasta teen koko tarinan valmiiksi, teen vähä korjailuja ja muuta.

En oo ihan varma tuleeko siitä ihan sitä 50.000 sanaa, mutta en haluu pakolla pitkittääkkää tarinaa. Mutta aion lisätä väleihin kohtauksia ja jakaa tarinan parempiin lukuihin. Joten siis…. Laitan tänne sitte linkin kokonaiseen tarinaan kunhan se on valmis. Menee varmaan jotain viikko tai sellasta. Odottakaa kiltisti.

Ja siis tässä vaiheessa jos haluutte sanoo jotain kommenttia, olis kivaa jos laitatte niitä vaikka mun mailiin hanna.pirita(ät)gmail.com niin että sitte voin viel ottaa niitä kommentteja huomioon ku korjailen tarinan ja lisään ne puuttuvat kohat.

kiitoshei.

Lisääää, mut on sekavaa sit. Tätä saan korjata viel myöhemmin.

Päivä 22, osa 2:

Yks jännä juttu mitä tapahtu sen jälkeen ku hautajaiset oli ollu ja menny oli sellanen et kerran ku olin kotona, mun ovikello vaan randomisti soi. Mä menin tietty avaan ja ihmettelin et kuka siel olis ku en mä ollu kutsunu ketää ja kukaa ei ollu sanonu olevansa tulos. sen oven takana oli Jaakko. Niinku, Jaakko oli tullu tapaan mua, koska olin melkolailla varma että se ei ollu tullu ettiin Williamia ku se tais kyl muistaa et Will oli kuollu. Mut hei, mä varmistin silti asian sanomalla et ”Kuule, satutko muistaan et Will on kuollu?” ja Jaakko katto mua niinku jotain idioottia ja sano et se tuli tapaan mua. No en mä ny voinu sitä uloskaa siihen jättää joten kutsuin sen sisään. se vähä kierteli meidän olkkarii ja oli sellanen painostavan hiljanen tunnelma. Se kommentoi jotain mun uudesta sisustuksesta, siis niistä Williamin kuvista ja mä kommentoin jotain tosi kuivaa takas. Jossain vaihees se sit vähä kakas kurkkuaan ja sano miehekkäästi ”Lähetäänkö kaljalle?”

Ei mua kauheesti kiinnostanu kaljalle lähtö, mut toisaalta ei mulla kotonakaa ollu tekemistä joten me lähettiin. Me mentiin sinne Jaakon autolla, kato mun auto oli sellanen suhteellisen tavallinen ja normaali kaupunkiauto, mut siis Jaakko, se on niinku jotain reilusti yli kaks metrinen joten ei se mahtuis millää istuun mukavasti mun autooni. Siks sil oli se sellanen vitun iso citymaastyri jolla se ajeli ympäriinsä. Sellanen auto on kallis pitää ja se kuluttaa paljo ja tuhoo koko vitun ilmaston, mutta ehkä se annetaan Jaakolle anteeks ku se ei vaan mahtuis ekologisempaan autoon niinku millää. Sillä me sit ajettiin johonki läheiseen baariin, sanoin kyl et voitas mennä Cadenceenki jos oltais menty vähä myöhemmin ku se olis jo auki, mut ei Jaakko jaksanu oottaa, ei vaikka ois saanu ilmasen juoman. Me sit mentiin vaan johonki paskaan räkälään, johonki sellaseen missä haisi tupakka ja siel oli vaan muutama vanhaa pultsaria notkumas jossain tiskillä. Jaakko kävi hakees meille kaljat sillä aikaa ku mä menin istuun nurkkapöytään ja sit se tuli siihen istuun mun kanssani. Me oltiin eka suhteellisen hiljasii kunnes Jaakko alotti puhuun Williamista. Ja sit, sen jälkeen meil riittiki juttua ties miten pitkäksi aikaa. Oltiin me yhä aika hiljasii mut välil me naurettiin ja välil tuli kyyneleetki silmiin. Se oli hienoo puhuu jonku kans joka välitti Williamista niin paljo ja joka tunsi Williamin suhteellisen hyvin… jossain vaihees se oli varmasti myös tuntenu Williamin paremmin ku mä, sillon kun mä en vaan tienny mitä Will multa tahtoi, sillon lukiossa.

Jaakko sanoi että se oli ollu mulle kateellinen, että se ois halunnu lukios olla se johon William ois rakastunu ja jonka kans Will ois viettäny elämänsä. Mut siis, Jaakko ite kerto mulle sen asian joka oli mietityttäny mua jo pitkään, et miksi helvetissä Will sit valitti mut, niinku… mitä mulla muka oli mitä Jaakolla ei ollu. Koska siis Jaakko oli komee ja pitkä, tai siis komee ja komee, Williamin makuun komee ei oo ehkä ihan sellanen standardikomee. Ja siis ku nehän tykkäs Williamin kans samoista asioista, ne molemmat harrasti taidetta ja kaikkee, Jaakosta iteasias tuli aikusena joku graafinen suunnittelija, joka siis ilmesesti oli joku ihmeen taideammatti. Et siis kun oikein miettii niin olihan Jaakko jotenki paljo lähempänä sellasta miestä joka olis sopinu Williamille. Mut sillon kaljalla ollessani mä sain tietää mikä se oli se asia mitä mulla oli mut Jaakolla ei ollu, ja se oli myötätunto.

Mä nauroin ku Jaakko sanoi sen, en mä uskonu et se ois totta. Siis mä en todellakaa oo koskaa pitäny itteeni minää myötätuntosena ihmisenä. Siis niinku, myötätuntonenhan on sellanen joka sillee… välittää muista tai jotain ja mähän oon vaan tällänen kuivakka idiootti. Mut Jaakko oli tosissaan. Se sanoi et sellanen mä olin ja se ei ollu koskaa osannu olla myötätuntonen. Mä en todellakaa käsittäny miten se sit ilmeni mutta ihan jees… niinku tietää et William oli pitäny mua myötätuntosena ja se oli rakastunu mussa siihen et mä olin sellanen myötätuntonen ihminen. Ihan vitun jees kuulla se Jaakon suusta, se et mä voitin sen jossain, se että mä vein sitä kuus-nolla mitä tuli Williamin kans elämiseen. Mut siis just ku mä siinä ihmettelin vaan et miten olin muka ollu myötätuntonen ja miten se ilmenee ja kaikkee, Jaakko sit kerto mulle et William oli kertonu Jaakolle siitä miten Will oli lukios ollessa saanu kerran sellasen vitun ison paniikkikohtauksen, sillee et se vaan tärisi sängyssään ja oli ihan hajalla. Mä muistin sen itekki, mä olin vaan menny makaan sen viereen ihan normaalisti ja jutteleen vähä jotain… mut enimmäkseen olin sillon vaan hiljaa. Jaakko sano et sillon Will oli tajunnu et mä olin jotenki myötätuntonen ihminen, et sillon se oli rakastunu muhun.

Onneksi mä siis sillon menin sen vierelle lohduttaan sitä, sillä tavalla mä olin saanu Williamin rakastumaan itteeni ja sillä tavalla mä olin luonu itelleni elämäni tärkeimmän sisällön. Kai mä sit olin ees vähä hyvä ihminen, ainaki mä välitin Williamista aina, halusin auttaa sitä jo lukios vaikka se oliki mulle välil tosi mulkku. Ja yks asia minkä Jaakko mulle sanoi oli et William ei ollu koskaa ite ajatellu kuuluvansa kellekkää muulle ku mulle. Vittu se tuntu musta hyvältä kuulla, ja viel paremmalta tuntu kuulla se Jaakolta, siltä mieheltä jota mä olin pitäny pahimpana kilpailijani Williamin suhteen koko vitun elämäni ajan.

Jostain kummallisesta syystä Jaakko alko ton jälkeen käydä tapaas mua enemmänki. Me käytiin välil kaljoilla ja kaikkee, enimmäkseen me kyl siirryttiin käymään Cadences ku sain sieltä ilmaset drinkit meille. Musta tuntuu et ne drinkit oliki just yks niitä syitä miks Jaakko jakso käydä hengaas mun kans. Mut se oli kivaa et oli joku jonka kans me vaan puhuttiin Williamista, voitiin vaan muistella kaikkii hyviä ja huonoja hetkiä yhes ilman et kumpikaa sano et hei nyt pitää alkaa jo päästä yli siitä.

Mä olin muutenki vakaasti päättäny et mä en tulis koskaa pääseen yli Williamista. Mä en vaan halunnu päästä yli koska yli pääseminen tarkottais sitä että unohtaisin tai et se ei enää sattuis ja vittu mä kyl halusinki että Williamin kuolema sattuis muhun yhä. Ja kyllä se sattuu, vielä tänäki päivänä. Mä en tiä haluuko mun psykologi että se lakkais sattumasta, et siksikö mä tätä kirjotan et muhun lakkais sattumasta, et mä lakkaisin olemasta surullinen Williamin puolesta. Mutta siis vaikka mun pitäis elää viel viiskyt vuotta tän tunteen kans, tän tälläsen yksinäisyyden kans, mä haluun tehä sen. William ansaittee sen että mä en unohda sitä koskaa. Niin kauan kun mun sydäntä särkee kun muistelen Williamin kuolemaa ja kaikkee, niin kauan mä vielä tiedän varmaksi että William on yhä mulle maailman tärkein. Se asia ei saa koskaa muuttua.

—

Mutta pääsin yli 40.000!!!!

Tää tarina alkaa oleen kohta loppu. Mut mulla on vasta jotain vajaa 40.000 sanaa… Oh my. Onneksi välistä on viel monta kohtausta lisäämättä.

Päivä 22, osa 1:

Sen kirjeen lukemisen ja yöllisen angstaamiseni jälkeen mä sitte tein niinku Will pyysi, eli lopetin angstaamisen ja lähdin aamulla töihin, ekaa kertaa pitkään aikaan. Olisittepa vaan kaikki nähny Noëlin ilmeen sillon ku kävelin töihin sisään. Se eka katto mua silmät pyöreenä hetken aikaa ja sit se hymyili leveesti ja tuli halaan mua. Me ei oltu normaalisti sellasia kavereita jotka halailis mut sillon mä vaan halasin sitä takas ja nauroin vähä sillee itkunsekasesti. Mun silmätki vähä vetty, mut en alkanu poraan, mä olin päättäny alkaa oleen angstaamatta, just niinku William toivoi.

Mä tein töitä jonku aikaa, oikeestaan kaikki mun työkaverit kävi vuorotellen sanoos et ne ottaa osaa ja että William oli niiden mielestä hyvä tyyppi ja harmi et se kuoli ja sillee. Se tuntu musta hyvältä, et mulla oli tollasia kavereita, tai ehkä jopa vois sanoo ystäviä, jotka välitti musta ja koitti saada mut tunteen oloni paremmaksi. Sit lounasaikaan Noël tilas meille koko porukalle pizzat työpaikan laskuun ja me mentiin baarin puolelle isoimpaan pöytään istuun yhes ja syömään niitä ja laitettiin kajareista musaa soimaan… Deadlineä, ihan vaan siks et ne ties et se oli yks mun suurin suosikkini. Musta tuntu niinku mulla ois ollu niis ihmisis toinen perhe. Kummallinen randomi joukko punkkareita ja cyber-gootteja, toinen toistaan oudomman näköstä sakkia, Noëlin tukka oli sillä hetkellä vihree ja leikattu irokeesiksi, Svenjalla, meidän parhaalla baarimikolla, oli oranssit rastat joiden seassa oli sellasia ihmeellisiä vihreitä kumiputkiloita ja sen molempien silmien alla oli tatuoidut pisteet. Normaaleimman näkönen meistä oli varmaan Claude, meidän yks portsari joka autteli muaki usein raskaammis hommis, se ku näytti pukeutumiseltaan ihan normaalilta jannulta mut se nyt vaan sattu oleen levee niinku kaks parii ladonovia ja varmaan jotain kaks metrii pitkä. Hyödyllinen kaveri sillon ku pitää kiinnittää jotain raskasta kattoon. Ja siinä me oltiin, syötiin pizzaa ja puhuttiin paskaa musiikista ja naurettiin. Tollasten ihmisten takia mä pystyin jatkaan elämääni vaik Will oliki poissa. Ainakaa mä en ollu yksin vaikka musta välillä siltä tuntuki.

Kun mä sit menin kotiin töiden jälkeen, mä otin itelleni uuden projektin. Mä aloin käydä läpi meidän kaikkii valokuvia jotka oli vaan säilötty joihinki Williamin laatikoihin. Se ei ollu koskaa tykänny valokuvista sisustukses, joten meidän kaikki valokuvat oli järjestelty nätisti kansioihin ja arkistoihin. Mä vietin sen illan käyden niitä kuvia läpi ja koitin ettii sieltä parhaat päältä, ne kuvat jotka muistuttais mua jostain hyvästä. Siel oli meidän kihlajaiskuva joka oli otettu siel bileissä jotka mun porukat järjesti, William hymyili siinä leveesti ja mä kattelin vähä sivulle ja näytin vaikeelta… vaikeelta mut onnelliselta. Sit löysin yhen valokuvan jonka olin ottanu Williamin vitun kalliilla kameralla siitä ku se oli koittanu opettaa mua käyttään sitä, se tuskin oli mikää valokuvataiteen mestariteos, mut siin oli niinku William mun silmin. Se istu meidän parvekkeella ja taustalla näky meidän naapurustoo, se virnisti siin kuvassa sillee ihan vähä, melkein niinku pilkallisesti, silleen et vitun nolo Devon ei osaa ees kameraa käyttää. Sit siel oli kuva joka oli otettu lukios, sellanen perus koulukuva ja mä muistin sen hetken ku William pakotti mut ottaan sen kans kaverikuvaa, jälleen kerran mä näytin siinä kuvas siltä että mun elämä olis tosi epämiellyttävää.

Mä nauroin vähä itelleni niis kuvis, mä olin kaikis sen näkönen et mun olo oli tosi epämukava, selkeesti mä en vaan tykänny olla kuvattavana. Mä otin noi kolme kuvaa ja viel pinkan muita joissa oli kaikkia hienoja hetkiä meidän elämästä ja seuraavana päivänä mä vein ne kaikki kehystettäviksi. Mä valkkasin niille sellaset paksut mustat kehykset, aattelin et mustan kans ei koskaa voi mennä vikaan, en kato halunnu pilata Williamin täydellistä sisustusta jonka se oli luonu meidän kotiin. Tosin jo se pelkkä valokuvien levittely ympäri kämppää ois saattanu Williamin mielestä pilata sen kämpän täydellisen fang-shui rauhan, mut sen riskin mä otin, mä vaan halusin taas nähä Williamin kasvot mun ympärilläni, vaikkaki ne sit oiski vaan valokuvas. Mut siis, mä vaan pelkäsin tollon sitä niin lujaa että mä unohtaisin miltä William näytti, miltä se tuoksui, miten se nauroi, miten se valitti mulle kun en tehny mitää oikein… no okei, vikan voiski periaattees unohtaa, vois olla elämä vähä helpompaa.

Nyt mä osaan sanoo et en mä kaikkee unohda koskaa, tottakai ne muistot on jotenki vähemmän tuoreita ku ennen, mut mä muistan yhä kaiken suhteellisen tarkasti. Mä yhä välillä kotiin tullessani huudan ovelta et moi Will, ennen ku muistan et se ei oo enää vastaas mulle. Aluksi aina ku tein niin, mä purskahdin vaan itkuun, mut nykyään pystyn jo nauraan itelleni. Iltasin kun mä meen nukkumaan mä yhä vaan katon aina hetken Williamin kuvaa ja sanon sille, joko ääneen tai mielessäni, hyvää yötä, ku eihän sitä ikinä tiä vaik se kuuliski ja sit lasken sen kihlasormuksen mun yöpöydälleni siinä ketjus jossa pidän sitä. Hautajaisten jälkeen mulle annettiin se sormus ja mä sit vaan laitoin sen sellaseen yhteen hopeiseen ketjuun jonka olin kerran saanu siltä mun sedältä J-P:ltä. Mä pidän sitä sit vaan mun paidan alla sillee et kukaa ei nää sitä, niin et se on oikeestaan vaan mun ja Williamin salaisuus. Aika säälittävän kuulosta mut ihan sama. Mulla on nykyään kaikki oikeudet olla säälittävä, katos ku mä oon nykyään leski.

toi williamin kirje on muuten SUSPUN kirjottama joskus yli vuosi sitte ku suunniteltiin noita juttui meses ja sen tohon vaan muokkasin!!!!

Päivä 21, osa 2:

Elämän jatkaminen oli vaikeeta ilman Williamia, mut niiden hautajaisten jälkeen mä sain sit sen varat perinnöksi. Williamilla oli tietty myös oma lakimies vaikka se itekki oli ollu syyttäjänä ja niiden hautajaisten jälkeen se lakimies kutsu mut käymään sen luona, perintöjuttuja ja silleen. Mä menin sinne ja allekirjottelin papereita ja kaikkee ja vähä ennen ku mä olin lähössä kotiin, se viel anto mulle kirjeen. Se oli ihan tavallisen näkönen kirjekuori jonka päälle oli kirjoitettu Williamin käsialalla ”Devonille kuolemani jälkeen”. Tuntu niinku se ois joku yhteydenotto toiselta puolelta kuolemaa. Mä otin sen kirjekuoren, laitoin sen varovasti takkini povitaskuun ja lähin kotiin. Mun kädet ihan tärisi auton rattia vasten kun mä ajoin takas meidän kämpille ja kun mä vihdoin olin kotona, mä menin istuun sohvalle sen kirjeen kanssa ja avasin sen varovasti.

Mä kirjotan tähän sen mitä siin kirjees luki, se ei oo hankalaa, oon lukenu sen niin monta kertaa et muistan sen jo ulkoo, joka ikistä pilkun paikkaa myöten, mä muistan jopa ne kohat missä Williamin kuulakärkikynä on jättäny jälkeensä sellasen pienen sotkun paperille… ja mä muistan tarkalleen missä kohdilla paperia siinä on pieniä kastuneen näköisiä kohtia. William oli itkeny kirjoittaessaan sitä kirjettä.

Tässä siis se Williamin kirje mulle “Hei Devon, viimeistä kertaa. Olet varmaan vihainen, että kirjoitin tällaisenkin.. mutta en voinut vastustaa kiusausta vähän härnätä Devonia viimeisen kerran! Täytin toissapäivänä neljäkymmentä, järjestit minulle ne synttärit. Ja leivoit kakunkin, olen niin ylpeä! Kaksikymmentäkaksi vuotta odotin tuota päivää, eikö ole outoa? Olisin tahtonut luultavastikin olla kanssasi pidempään, muttei niin ollut tarkoitus käydä… Olen iloinen, että suostuit olemaan kanssani näinkin pitkään. En tiedä millaista elämäni olisi ollut ilman sinua, en teininä olisi voinut edes ajatella tuntevani näin sinua kohtaan. Rakastan sinua Devon, toivon että muistat sen, enkä tahdo että angstaat tapasi mukaan kun minua ei ole. Itketkö? Salaa toivon että itket.. en muista nähneeni sinun itkevän kovin usein. Olen ihan kamala, mutta toivottavasti merkkasin sinulle edes niin paljon. Mutta karaise itsesi, pärjäät varmasti ihan hyvin ilman minua (jätin sinulle listan pikaruokapaikoista ja take-out ravintoloista ja niiden numeroista myös, ja kasan reseptejä joihin uskon sinunkin kykenevän). Voi ei, tahrin tämänkin paperin… olen kamala pehmo näköjään. Vanhuus ei tule yksin kai? Lopetan kuitenkin tähän, paperi loppuu ja taidat tulla pian kotiin. Tein sinulle ruoaksi kanaa uunissa, toivottavasti pidät siitä. - Rakkaudella William”

Se kirje oli kirjotettu jo kolmisen vuotta sitten, niihin aikoihin kun Will oli ollu tosi huonossa kunnossa. Se kakku mistä se puhui, mä en ollu enää ees muistanu sitä, mutta kun luin tota kirjettä mä muistin sen taas. Mä olin leiponu ite sille synttärikakkua ja vittu se oli ruma. Se iteasias maistu ihan hyvältä vaik en olis uskonukkaa et onnistuisin sellasessa, mut helvetti ne koristelut näytti kauheilta. Mut mä tiesin sillon et William tykkäs siitä jos mä näin vaivaa sen vuoksi, et jos mä vaan tein jotain vaik se oliski ollu mulle vaikeeta, joten siksi mä olin koittanu tehä ite sen kakun vaikka en ollu koskaa aiemmin ees yrittäny sellasta. Oli mulla jääkaapissa ollu varakakkuki, ihan vaan siksi et jos se mun kakku maistuis ihan paskalta, mut William oli ilonen siitä mun kakusta ja halus tarjota sitä meidän vieraille vaikka sanoinki et se hävettäis mua. Ne oli hyvät juhlat, mä olin onnistunu järjestään ne yllätyksenä Williamille ihan ite.

Ja niitä bileitä muistellessani, ja sitä kirjettä lukiessani mä vaan itkin lohduttomasti. William oli kirjottanu että se toivoi salaa et mä itkisin sen vuoksi, ja vittu kyllähän mä itkin. Mä en varmaan ollu koko elämäni aikana yhteensäkkää itkeny niin paljoo kun nyt olin tossa kahen viikon aikana itkeny ku William oli kuollu ja mä olin jääny yksin. Mä vaan tuijotin sitä Williamin kaunista käsialaa siinä paperilla, siitä näkyi heti että Will oli taiteilija, sen tekstiki oli niin kaunista, täydellistä ja siistiä. Mä jätin sen kirjeen siihen olohuoneen pöydälle ja menin Williamin vaatekaapille ja kaivoin sieltä Williamin lempivillapaidan, sellasen ison ja vihreen, ja puin sen päälleni. Mä olin aina ollu pidempi ku Will mutta se paita oli ihan liian suuri mulle. Will tykkäs kotona pukeutuu liian isoihin vaatteisiin, ja niin mä menin se paita päälläni makaamaan Williamin puolelle sänkyä, sen peittojen alle ja mä vaan hengitin siinä sitä Williamin tuoksua. Mä tiesin että se tuoksu tulis hälvenemään vähitellen, niinku monet muutki merkit Williamin olemassaolosta, mutta sillä hetkellä mä vielä pystyin sillä tavoin saamaan itteni tuntemaan että se oli mun lähelläni.

Hautajaaset hyi.

en kyl itkeny niin paljoo ku viimeksi ku kirjotin.

Päivä 21, osa 1:

Vasta varhain aamulla mä siis lähin Williamin luota. Mä tiesin et en mä vaan voisi jäädä siihen sen ruumiin luo ikusesti, ei se ollu enää William, vaik se ulkosesti näyttiki siltä. Se oli enää pelkkä tyhjä kuori, sellanen hieman kylmä ja kalpee. Se oli viimenen kerta kun mä näin sen, hautajaisis ei ollu mitää avonaista arkkua tai mitää. Mä en pystyny soittaan Willin vanhemmille, mun porukat hoiti kaiken tollasen. Mä vaan menin kotiin ja kaaduin meidän sängylle ihan helvetin väsyneenä. Kuoleminen se oli raskasta touhua vaikka mä olin vaan sivustaseuraajana. Noh, ainaki Will oli nyt päässy lepäämään joten totesin että munki oli nyt aika levätä vähä. Mä siis nukuin, nukuin varmaan jotain päivän putkeen, siel sairaalas oli ollu huono nukkuu joten mulla oli univelkaa viikon ajalta. Siinä vähä ennen ku mä nukahdin, mä muistan sen tunteen ku mä melkein olin hetken helpottunu et Will oli nyt kuollu. Mä sain vihdoin nukkuu rauhassa ja sen ei tarvinnu enää olla tuskissaan, ja heti sen ajatuksen jälkeen tuli kauhee syyllisyyden tunne, miten mä ees voin olla helpottunu et Will oli nyt poissa. Sit mä itkin hetken ja nukahdin.

Mä heräsin vasta seuraavana yönä, oli pimeetä mut keittiöstä loisti valo jonka olin unohtanu päälle. Hetken ajan mun mieles häivähti ajatus että oliks Will heränny ja menny keittiöön tekeen jotain, mut sit mä muistin että se oli kuollu. Mut valtas ihan kauhee epätoivo. Mä itkin taas. Tollon mä en oikeestaan ees tehny muuta ku itkin vähän välii, mä itkin kaiken takii, kahvipannu oli liian likanen ku Will ei ollu pesees sitä, mä sain istuu ruokapöydäs huonos ryhdis ku Will ei ollu ojentaas mua istuun selkä suorana, keskipäivällä ei tullu TVstä Emmerdalen tunnaria ku kukaa ei ollu siel kattomas sitä. Vittu mä olin aina vihannu Emmerdalea mut Will tykkäs siitä ja katto sen aina… Mut tollon mä itkin jopa sen vuoksi et kukaa ei ollu kattoos sitä rasittavaa paskaa meidän telkkarista.

Mä olin liian hajalla järkätäkseni ees Williamin hautajaisia, mutsi ja faija teki sen mun puolesta. Will oli toivonu et se haudataan Pariisiin vaikka se oliki alunperin britti ja niin ne hautajaiset järkättiin Pariisiin. Se helpotti huomattavasti mutsin ja faijan hommia. Williamin vanhemmat tuli kans autteleen mut mä en ees pystyny puhuun niille. Kun mä näin ne, ne vaan katto mua silleen että tossa on se mies joka varasti meidän ainoon pojan pois meiltä ja nyt se poika on kuollu ton valvoessa sen vierellä ja me ei ees saatu nähdä poikamme viimesiä hetkiä. Mä en siis halunnu puhua niille. Mä vaan jäin kotiin makaamaan ja tunteen itteni niin vitun yksinäiseksi ja pieneksi ku vaan voi olla.

Mut siis suru ei ollu ainoo tunne jota mä koin. Välillä mä olin niin vihanen Williamille, et miten se kehtaski mennä kuolemaan ilman mun lupaa, kehtas vaan jättää mut. Niinku että hieman oli mulkku kaveri ku se vaan kuoli eikä miettiny yhtää mun tunteita. Olis voinu oottaa vähä muaki että mäki kuolisin suurin piirtein samoihin aikoihin ku se. Vitun ääliö. Ja välillä mä olin ilonen että kaikki olis nyt ohi, ei enää sitä pelkäämistä et koska Will ois liian huonos kunnos ja ei enää turhii riitoja eikä mitää… mut toisaalta, ei myöskää enää ikinä ketää joka oottais mua kotona ku tuun töistä, ei ketää jota pitää kyljessään kiinni kattoos telkkaria ja jonka tukkaa haistella ja suudella sen otsaa. Ei enää koskaa yhtää ainutta suudelmaa Williamilta. Ja jos mä saisin päättää, ei enää koskaa yhtää ainutta suudelmaa… no okei, mutsia ei lasketa. Se on sellanenki yks kuolaaja, aina pussailees mua niinku oisin yhä jotain viis tai kuus.

Välillä tuli myös hetkiä ku mä en vaan uskonu että mitää ois koskaa tapahtunukkaa. Istuin vaan jossain ikkunan edes ja katoin ulos ja kaikki tuntui unelta, ootin vaan että mä heräisin ja olisin taas Williamin vieres, tai sit se ois jo lähteny töihin ja tulis sieltä kiukkusena takas ja valittais mulle jostain sellasesta ku olin niin laiska ja en koskaa tehny mitää töitä kunnolla ja makasin vaan kotona päivät läpeensä. Sit mä vaan ootin koska mä herään mut en mä heränny. Vaikka mä oisin vetäny kolme pannua kahvia mä olin yhä täs maailmas, mä en heränny vaikka mä miten lujaa sitä toivoin.

Williamin hautajaiset tuli vastaan nopeesti, tuntu ku se ois vasta just ollu mun kanssa kotona ja yhtäkkiä oliki jo se aamu ku mun piti pukee päälleni musta puku ja lähtee hautaamaan mun elämänkumppanini maan uumeniin. Olis tietty hienoo jos saisin nyt kertoo että Pariisi suri mun kanssani ja oli sateista ja sumuista, mut ei ollu. Se oli kaunis aamu, aurinko paisto verhojen raosta jo aamusta ja heräsin siihen ku alakerran asukkien vastasyntyny lapsi päätti alkaa protestoimaan sitä vastaan et se ei saanu enää lillua onnellisena joissain lapsivesissään vaan joutu oikeesti niinku olemaan mukana täs kylmäs ja julmas maailmas. Musta tuntuu et mä ymmärsin sitä pikkukaveria sillä hetkellä paremmin ku kukaa muu ja mä kiskoin itteni ylös siitä pehmeestä sängystä ja katoin sitä Williamin paikkaa. Se oli tyhjä. Tänään oli se päivä ku mä menisin saattaan Willin sen viimeselle leposijalle, jos nyt sanotaan asia oikein runollisesti.

Mä puin siinä sit päälleni mustan puvun. William koitti aina saada mut pukeen puvun ku sen mielestä mä näytin hyvältä siinä. Nyt oli eka kerta ku puin sen päälleni mukisematta. Mä vielä otin lompakostani rintataskuuni mukaan sen Williamin kuvan jota mä olin säilyttäny lukiosta asti, se oli sillon jo niin kulunu, haalentunu ja taittunukki kerran, mut William oli siinä vielä nuori ja terve. Sit mä vaan kävelin autolleni alakertaan ja lähin kohti sitä kappelia missä William oltiin siunaamas. Auto oli niinku sauna, jouduin ajaan ikkunat auki ja ulkona oli kaikkialla ihmisii vähis vaatteis ja aurinkolasit silmillä, menossa ostaan jäätelöö ja pitään hauskaa ku oli niin hieno päivä. Mä ajoin sinne kappeliin hautausmaan vieres ja mun mutsi ja faija ja joitain meidän tuttui oli siel jo… ja siel oli myös Williamin porukat, ne mulkasi mua taas pahasti ja mä vaan ajattelin että nyt ei ainakaa tarvii enää ees yrittää mennä vieraileen niille, pääsinpä siitäki vaivasta. Se hautausmaa oli tosi kaunis, enemmän niinku joku puisto, hirveen ilosen näkönen paikka vaikka siel oli meneillään jotain surullista.

Me mentiin sisälle kappeliin. Pappi puhui jotain ja mä en kuunnellu. Mä vaan keskityin katteleen sitä tummaa puista arkkua jonka päällä oli ihan järkyttävä röykkiö kukkia. Tuntu jotenki niin oudolta että jossain tuol boksissa oli Williamin ruumis ja me oltiin siel kattomas ku sitä oltiin hautaamas syvälle maan alle. Niinku, se tuntu musta jotenki ihan typerältä ajatukselta. Mikä helvetin pointti siinä tilantees oli, se oli ihan absurdia. William oli kuollu, eikö joku ois vaan voinu salaa hoitaa sen jonnekki hautaan ilman että koko helvetin suku tarvittiin paikalle vahtaamaan. Seuraavan kerran mä havahduin siihen ku mutsi sanoi mulle et mee nyt puhuun tonne eteen sen mitä me keskusteltiin. Mä nousin. Kävelin sen arkun ohi ja mun selkäpiitä kylmäs. Sit mä menin siihen sen mikrofonin eteen ja katoin sitä sukuu. Toisella puolen huonetta istu Williamin sukulaisia jotka oikeestaan kaikki vihas mua ja toisella puolen istu mun sukuani ja meidän ystävät. Mun oli käsketty keksii puhe mut en mä ollu suunnitellu mitää, mä olin ollu liian kiireinen siinä sääliessäni paskaa elämääni ku William oli poissa mun luotani.

Mut mä yritin, mä taisin sanoo jotain tällasta. ”Moi. Tosi kiva ku tulitte kaikki tänne. Tai no ei oikeesti kivaa, vaan ihan vitun surullista. Ei kenenkää kuulus kuolla noin nuorena… mä tiän et monet teistä ei tykänny musta, aatteli et mä olin väärä valinta Williamilta… ja no, ehkä mä sit olinki. Mut mä rakastin, eiku rakastan sitä enemmän ku mitää muuta. Mä en voi nyt sanoo mitää et hän on nyt päässyt parempaan paikkaan ku mä en vaan pysty käsittään et mikä vois olla parempi paikka ku meidän koti mis se sai olla mun kanssani. Me rakastettiin toisiaan, ei siit voi olla parempaa paikkaa. Joten tää on vain ja ainoostaan ihan vitun perseestä et nyt se on kuollu… Kiitos.” ja sit mä lähin takas istumaan. Se tais olla paskin puhe mitä oon koskaa pitäny ja Williamin puoli suvusta kuiski jotain siel pöyristyneenä mun käytöksestäni ku kiroilinki niiden rakkaan ja täydellisen Williamin hautajaisis, mutta jostain ihan takapenkiltä pitkä mustatukkanen mies alko taputtaa käsiään ku mä kävelin takas tuoliini. Se oli Jaakko, ja sillä hetkellä musta tuntu hyvältä et niin reilu kaveri oli ollu Williamin ystävä.

Hautajaisten jälkeen, kun Williamin arkku oli laskettu sinne kuoppaan, Jaakko tuli kätteleen mua. Me käteltiin ja me molemmat vaan alettiin itkee. Mä en koskaa ollu pitäny Jaakosta mut me oltiin samas tilantees, me oltiin molemmat menetetty joku jota me rakastettiin, me oltiin molemmat menetetty William jota me rakastettiin ja sillä hetkellä me oltiin niinku joitain veljeksii. Kai me sillon sit vaan sovittiin meidän jokanen riita, ei meillä olis enää mitää järkee olla vihasii toisilleen ku meidän ainoo syy erimielisyyksiin oli nyt poissa.

32 on Suspun onnenluku.

Nyt se on sen kappaleen numero jossa Suspun oma hahmo kuolee.

Mä kirjotin tätä junassa ja itkin sielläki, sit tulin kotiin ja kirjotin loppuun ja itkin viä vuolaammin.

Päivä 20, osa 3:

Se päivä oli ihan niinku mikä tahansa päivä, elettiin silleen tavallaan veitsenterällä niinku aina, et mulla oli puhelin valmiina et voin soittaa ambulanssin jos on tarvis ja muuten kaikki oli normaalia. Mä kysyin aamulla Williamilta miten se voi, niinku kysyin sillon joka aamu. Se sanoi että se oli ihan okei ja mä pussasin sitä ja lähin töihin. Tein siinä töitäni johonki kolmeen asti ihan rauhassa, kiinnitin sillon just uusia valoja kattoon, Noël oli tilannu jostain Saksasta sellaset uudet valot joilla sai heijastettua lattiaan kaikenlaisii kuvioita, se sano et niillä saa hyvin erilaisia tunnelmia, ja mä olin ihan samaa mieltä. Mä siis laitoin valoja kattoon ja otin vanhat valot pois. Jossain siinä ku olin just tullu syömästä mä sit sain puhelun. Se oli tuntematon numero ja mä säikähdin ihan perseettömäksi, olin ihan paskajäykkänä ku vastasin ku aattelin et nyt Will ois taas sairaalas. Mutta se puhelu ei ollu sairaalasta vaan siel oli joku saatanan lehtikauppias joka halus että tilaisin jonku vitun perhelehden jota suositellaan kaikille nelikymppisille. Mä tiuskasin sille että en oo sen kohderyhmää ja löin luurin korvaan. Rasitti ku se tollee säikäytti mut täysin turhaan.

Siit kului ehkä kymmenen minuuttia kun mun puhelin soi uudestaan, taas tuntematon numero, ja mä vastasin jo valmiiks kyllästyneenä, aattelin et se soitti uudestaan ku meni sekasin et missä se meni siinä kaupustelulistassaan. Mutta ei, se oli sairaalasta. William oli haettu ambulanssilla meiltä kotoo sairaalaan ja se oli tosi pahas kunnos.

Mä koitin hillitä kaasujalkaani ku ajoin sairaalaan, ne sanoi et Will oli ihan elossa mut voi huonosti. Et ne ei tienny paljonko aikaa olis jäljellä ja että pääsiskö se kotiin vai ei. Ne oli soittanu mulle heti ku Will pääsi sairaalaan eikä ollu ehtiny viel tehä mitää kokeita. Mä pääsin sairaalalle ja kävelin mahollisimman rauhallisesti Williamin luo. Se makas sängyssä huonona ja näytti tavallistaki kalpeemmalta. Normaalisti sen iho oli kalpee silleen kauniilla tavalla mut nyt se oli niinku joku kummitus, se näytti vähä kuolleelta. Mä tiesin sillä hetkellä että nyt se ois menoa. Nyt se ei enää tulis kotiin, nyt se eläis viimeset päivänsä sairaalassa ja kuolis pois ja se olis vain ajan kysymys miten nopeesti mä menettäisin sen. Mutta mä sysäsin sen ajatuksen mun mieleni perukoille enkä antanu Williamin nähä sitä. Mä vaan hymyilin sille ja kysyin mitä oli tapahtunu.

Se kerto et se oli ollu töissä käymässä, ihan vaan hakemassa joitain papereita kun sille oli tullu vähä huono olo. Se siis oli päättäny lähtee kotiin lepäämään ku ei se olo silti niin paska ollu et olis pitäny olettaa mitää vakavampaa, vähä vaan sillee voipunu ja väsyny tunne. Ajaessaan se oli jo alkanu tuntee jalkansa hieman puutuneiksi mutta se oletti et se johtu vaan siitä että se istu ja niin se vaan käveli meidän kodin portaat ylös niin et se pääs sisään meidän asuntoon. Will kerto et se oli ehtiny olla siellä vaan jotain puoli tuntii kun se huomas että sen jalat oli puutunu melkein tunnottomiksi ja se oli päättäny soittaa ambulanssin, mutta noustessaan sohvalta sen jalat oli vaan pettäny alta. William oli joutunu miltei ryömimään eteiseen voidakseen soittaa itelleen sen ambulanssin hakeen sitä, sen jalat ei vaan toiminu.

Mä puristin Williamin kättä ja se nauro vähä heikosti ja sanoi et ei tarvi puristaa niin lujaa, kädet toimii viel ihan hyvin. Illemmalla ne lääkärit kertoi et Williamin sydän oli heikentyny niin paljo ettei se jaksanu enää pumpata kunnolla verta jalkoihin asti joten sen jalat lakkas toimimasta. Toi oli siis yksinkertaistettu versio niiden puheista. Ne selitti paljo siitä rappeumataudista joka Williamin sydämessä oli ja toi oli se mitä mä siitä ymmärsin. Ne sanoi meille sen mitä mä olin jo arvannu, Williamin sydän tulis vaan lopettamaan toimintansa siinä seuraavien päivien aikana.

Mä pyysin lupaa saada jäädä Williamin luokse siksi koko ajaksi ja ne sanoi että se on ihan ok. Ja niin mä muutin viikoksi sinne sairaalaan. Mä soitin äidilleni että se kävis hakemassa meille kotoa joitain tavaroita joita Will ja minä tarvittiin ja kaivattiin. Se toi muutaman kirjan ja Williamin piirustusvälineet ja mun läppärini ja vähä puhdasta vaatetta. Niiden avulla me rakennettiin itellemme koti sinne sairaalan huoneeseen. Mutsi ja faija toi sinne Williamille kukkia ja Will harmitteli ettei voinu laittaa niitä siihen design-vaasiinsa jonka se sillon osti ku mä olin tuonu sille kukkia ihan ekaa kertaa. Me lainattiin vaasia sairaalalta ja laitettiin ne kukat siihen ikkunan eteen. Ironista kyllä, ne leikkokukat kesti siinä ikkunalla pidempään ku William sängyssään. Me katottiin leffoja mun läppäriltäni ja istuttiin vierekkäin siinä sängyllä. Mä nukuinki siel Williamin vieressä vaikka se sänky oliki periaattees tarkotettu vain yhelle ihmiselle ja ne lääkärit sanoi etten sais nukkuu siinä ku saatettais vahingos repästä se joku letku irti joka oli laitettu neulalla sen kämmenselästä läpi tiputtaan suolaliuosta ja lääkkeitä suoraa Williamin vereen. Mut William sanoi niille vaan että jos se saa valita sen väliltä et saako se suolaliuoksia vai saako se nukkua kihlattunsa vieressä niin vieköön lääkärit koko tiputuksen pois. Me vaan haluttiin olla yhessä ne viimeset päivät.

Mä kävin suihkussa siel sairaalalla ja ne hoitajat toi ruoan Williamin lisäksi mulle. Mä en poistunu siit Willin huoneesta ku sen pikasen suihkun ajaksi ja sit tulin takas. Välil saatoin käydä hakees sille jotain mut siihen se loppuki. Sillä oli välillä tosi pahoja kipuja sen rinnas, sellasta puristusta ja se sanoi et se kipu säteili käsiin ja selkään ja niskaanki. En ihmettele et sattui, sen koko sydän oli lopettamas toimintaansa. Kolmantena päivänä siel sairaalassa ne laitto Williamille sellaset laput rintaan kiinni, sellaset jotka seuras jatkuvasti sen sydämen lyöntejä. Siinä sängyn vieressä oli sellanen pahaenteinen näyttö jossa oli joitain vipuja ja katkasimia ja sit siinä näkyi mustalla pohjalla sellanen kultanen viiva joka näytti miten Willin sydän löi. Kaikkihan on nähny sellasen joskus TVssä, sellasen näytön jossa ne sydämenlyönnit kulkee ja se piipittää niiden mukaan ja jos se sydän pysähtyy se alkaa huutaa suoraa huutoo sellasta kimeetä ininää. Noh, toi laite oli vaan hiljaa, se ei pitäny mitää ääntä, kai senki sai sillee äänettömälle niinku jonku puhelimen, se vaan näytti sitä sydänkäyrää ja se käyrä ei näyttäny tippaakaa siltä millanen se oli aina telkkarissa. ne sydämen lyönnit ei tullu tasasesti. Ne oli heikompia ja harvempia, välillä se sydän löi muutaman kerran ihan kunnollaki mut joskus se jätti ihan reilusti lyöntejä välistä. Mä en halunnu kattoo sitä ruutua joten mä käänsin sen pois päin meistä. Mä sanoin Williamille et ne hoitajat kuitenki näkee ja kuulee sen siel omassa kopissaan ja mä en vaan halunnu tietää miten huonos kunnos Will oli. Mä vaan halusin nähä sen miten Will oli elossa ja hymyili mulle ja nauro mun kanssani, vaikkaki se nauru oli heikkoa. Kaikki Williamissa oli sillon vaan niin heikkoa… paitsi sen tahto pitää mut onnellisena. Vaikka sen keho oli kaikin puolin heikko, sen mieli oli vahva ja se rohkaisi mua kertomalla mulle että kaikki tulee menemään hyvin ja että mä pärjään varmasti ilman sitä.

Kyllä mä lupasin pärjätä, mä en vaan ollu ihan varma halusinko mä sitä. Musta tuntui et jos… tai siis kun Will kuolis, mä vaan haluaisin jäädä kotiin sänkyyn makaamaan ja oottaa että mäki kuolisin. Mutta William pakotti mut lupaamaan että mun pitää jatkaa elämistä. Että mun pitää vaan jatkaa ja olla niinku aina enneki, tehä töitä ja elää vanhaksi meidän molempien puolesta. Mä sanoin sille että en pystyis koskaan enää rakastaan ketää muuta, että mä en vaan voisi ees kuvitella että mä edes yrittäisin seurustella jonku muun kanssa. ja William sanoi että se on siitä onnellinen, se sanoi että sen ei saisi olla onnellinen siitä, mutta kai se vain oli sitten niin itsekäs että se haluski että sai olla Devonin ainoa.

Ja niin se oli. Se oli aina ollu mun ainoani ja sitä se tulis aina olemaan.

Kun me oltiin oltu kuus päivää sairaalassa William sanoi mulle aamulla että se oli viime yönä nukkunu huonosti, mä kysyin tietty miksi, epäilin että oisin valvottanu sitä levottomilla unillani, mut se vastas että siksi kun se kuolee tänään. Mä menin hiljaseksi, mä en olis halunnu uskoo sitä, mutta päivän edetessä mä tiesin että se tulis oleen totta. Me katottiin yks jakso jotain brittiläistä TV-sarjaa jonka kattominen oltiin alotettu siellä sairaalas, sellasta Sherlock Holmes juttua, Williamin mielestä se Sherlock oli ilmeisesti komee tai jotain ja se piirsi siit muutaman kuvanki siel sairaalas ollessaan. Tona päivänä sen oli vaikee keskittyy siihen ohjelmaan kun sen rintaan sattui niin usein. Puolen päivän aikoihin mä laitoin sen tietokoneen pois ja jäin vaan tuolille istuun Williamin viereen ja nojailin siihen sen sänkyyn. Lääkärit kävi siinä useemman kerran lääkittees Williamia ja ne oli tosi hiljasia. Ne tiesi ettei se jaksais enää pitkään joten ne vaan yritti vähentää sen kipuja, mutta Will sanoi et ei saa antaa sille liikaa lääkkeitä, se halus olla järjissään viimeset hetkensä mun kanssani. Ja siis ei ne kivut ilmesesti niin pahoja ollu, sellasia vihlasuja vähän välii, ja ne väheni iltaa myöten… Joskus kuuden maissa illalla William sanoi että sen käsivarret tuntu pistelevän vähä. Se koitti piirtää jotain kuvaa musta nojaileen siihen sänkyyn mutta sen sormet oli liian puuduksissa joten se sanoi että siitä tuli huono. Mä sain silti suostuteltua sen oleen repimättä sitä. Ei kovin Willin tapasta et se anto mun säästää sen kuvan, mutta se kai oli vaan niin väsyny ettei se jaksanu enää mitää, sen huulet oli jotenki oudon kalpeet ja hieman kylmät kun mä suutelin sitä. Sen huulten ympärillä oli tavallaan sellanen valkea alue, niinku joku ois tehny siihen valkosella rajauskynällä sellasen häivytetyn rajauksen, se näytti oudolta.

William kysyi multa näyttääkö se ihan kauheelta, ja siis sillä oli ihan kauheen tummat silmänaluset, iho oli kalpee ku ite kuolemalla ja kaikkee, mutta sen silmät oli yhä kauniit ja siniset ja se oli yhä William, joten mä sanoin että musta se oli kaunis, eikä mun tarvinnu ees valehdella. Siinä vaiheessa mä en enää pystyny oleen vahva. Mä vaan aloin itkee ja toistaa että mä en kestä ilman sitä. Mä vaan hajosin siihen paikkaan ja itkin painaen päätäni Williamin vatsaa vasten ja se silitti mun tukkaani. Mä en tiä itkikö se, en mä nähny mitää naama siinä sen peittoa vasten ja se rauhotteli mua vähä tärisevällä äänellä kun mä vaan pyysin sitä olemaan kuolematta. Kyllä mä nyt tiedän että turhaahan sellanen oli, ei toista pysty pyytään olemaan kuolematta, mä vaan silti tein niin, pyysin että se jäis, sanoin että se ei vaan saa kuolla ja se vaan ei saa jättää mua.

Sitä kesti pitkään, et mä itkin välillä ja välillä vaan vakuuttelin Williamille että mä rakastan sitä ikusesti. Mä vaan halusin että se tietäis sen varmasti, että se vois viimesillä hetkilläänki olla onnellinen. Ne ihan viimeiset tunnit on mulle tuskallisia ees muistella. Nytki mä vaan itken ja mun sydämeen sattuu vaikka siitä on jo aikaa, mutta ei sellasesta voi päästä yli että menettää koko elämänsä sisällön tolleen. En mä tiä miten paljo mun pitäis kertoo siitä miten Willin viimeset hetket meni, vaikka oikeestaan sen tapahtuman takia mun piti mennä sille psykologille joka käski mun alkaa kirjottaan tätä. Tuntuu niinku se ois mun velvollisuus kertoo niistä viimesistä hetkistä tarkemmin, mutta en mä itekkää muista sitä kaikkee. Mä vaan muistan sen tunteen, sen sellasen musertavan paineen rinnassa joka oli sekä ihan järjettömän suurta rakkautta, että loputonta ikävää ja surua siitä että kohta Will ois poissa. Yhdeltä yöllä mä sain viimestä kertaa sanoa Williamille että mä rakastin sitä ja se hymyili mulle ja sulki silmänsä… se kai osas jo odottaa että kohta se kuolee, tai sitte se oli liian väsyny enää jatkaan. Mä käännyin kattoon sitä monitoria, sen sydän löi vielä sillon harvakseltaan ja mä vaan kuiskailin sille kaikkea siitä miten tärkee se mulle oli.

Jossain siinä yhden ja kahden välillä yöllä sen sydän sitte pysähtyi sillä aikaa kun se nukkui. Kun lääkärit tuli sinne vähä kahen jälkeen, ne sanoi että siinä monitoris ei näy enää mitää.  Ne tarkasti Williamin kunnon ja totes sen kuolleeksi. Koko sen ajan mä vaan pidin sitä kädestä ja itkin hiljaa. Sitten ne lääkärit sanoi että ne jättää mut hetkeksi yksin Williamin kanssa, että saisin tulla pois sitten kun olisin valmis. Mä itkin siinä Williamin vierellä koko sen yön, siihen asti että ne sieltä sairaalasta soitti mun vanhemmat pakottamaan mut pois Williamin ruumiin viereltä. Mä olin aina kuvitellu että eka tärkee ihminen joka multa kuolis pois olis joku mutsi tai faija, nehän oli vanhojaki, mutta ne oli ne jotka autto mua pääseen eteenpäin Williamin kuoltua. Ne oli vasta vähä yli kuudenkympin, ei kukaa kuole niin nuorena. Mut miks William kuoli sitte vain nelkytkolme vuotiaana?

junaverkko jota ylistin lagas niin et ekan laittaminen nettiin kesti niin kauan että sain tänki tehtyä… mut tää ootti puolivalmiina kyl et ei ollu niin vaikeeta.

Päivä 20, osa 2:

Kerran kun me taas oltiin takas Pariisis ja istuttiin vaan kotona kuunnellen joitain Williamin musiikkeja, eli siis kaikkee tosi melankolista ja hidasta, ei ollenkaa mun tyylistä mut ei ny mistää pahimmastakaa päästä, sellasta perus ok musaa jota pysty kuunteleen paremman puuttees ja siks et Will ny sattu tykkään sellasesta. Will oli muutenki laittanu kodin kauniiksi, siel oli kynttilöitä pöydäl ja parvekkeella pari lyhtyy jotka näky vähä ikkunaverhojen raoista ja meillä oli sohvapöydällä molemmilla lasi punaviiniä, sen ku piti ilmesesti tehä hyvää sydämelle… tosin Will nyt vaan sattu tykkään punaviinistä ja mä ny join sitä paremman puuttees, ku ei ollu oluttakaa. William siinä katteli mua hetken ja sit se yhtäkkii kysy tanssisinko mä sen kanssa. Mä en kyl tanssi koskaa, mä oon tosi huono siinä, niinku kerroin tos jo kerran aiemmin, mut sillon mä sanoin että okei, ja me tanssittiin. Me noustiin sohvalta ylös ja pidettiin toisistamme kiinni ja tanssittiin sen haikeen ja melankolisen musiikin tahtiin. Ei se ollu ku sellasta typerää heilumista niinku lasten mehudiskoissa, sellasta et halattiin ja hoiputtiin vaan vähä kömpelösti puolelta toiselle, mut en mä ollu mikää tangokuningas, en mä mitää tanssia osannu, toi oli siis sitä että mä yritin tehä parhaani ihan vaan ku Will halus että mä tanssisin sen kanssa ees sen yhen kerran… vois oikeestaan sanoo et sen yhen viimesen kerran. Se oli niinku meidän viimenen tanssi.

Oli se tosin kans meidän ensimmäinen tanssi, meidän piti tulla nelikymppisiksi ennenku Will sai ees sen ensimmäisen ja viimesen tanssinsa mun kanssani, mut ei se mitää. Me tanssittiin siis ja mä kuiskasin sen korvaan et mä rakastan sitä. Ja sitku pari biisii oli menny ohi, me mentiin sohvalle istuun… ja yhtäkkiä, ihan tyhjästä vaan Will alko itkee. Mä olin tienny ihan paniikis että mitä vittuu sattuuko johonki ja pitääkö soittaa ambulanssi mut se sanoi et ei se siks itke. Vaan ihan sen takii vaan ku se rakasti mua ja ku se ties että se joutuu luopuun musta. Mä otin sen syliini ja halasin sitä pitkään ja sanoin et ei sen tarvii musta luopuu, sehän vaan kuolee ja sit se ei enää ees muista mitää. Ku ei sit oo enää aikaa niin se ku se oottaa et mäki kuolen tuntuu ihan joltain parilta minuutilta vaik siihen menis monta kymmentä vuotta. Musta tuntuu silti et Will itki siksiki ku se suri sitä et se tiesi et mä joudun pian elään ilman sitä, et mä joudun luopuun siitä.

Mä suutelin sen poskia vähä ja sit me käveltiin käsikädes makuuhuoneeseen ja kaikki oli jotenki hidasta ja herkkää ja kaunista. Mä kuulostan kyl ihan homolta ku kuvailen tätä mut hei, homojahan me siinä oltiin ja homosti me toisiaan koskettiin. Eikä mua haitannu tippaakaa olla homo. Mä rakastin Williamia ja siinä ei oo mitää pahaa että mä myös rakastelin sen kanssa. Sitähän se rakastelu on, että näytetään paljonko rakastetaan, että kaikki tapahtuu sillee symbioosissa ja kummanki on vaan hyvä olla. Will oli ihan liikuttunu koko sen ajan ja niin olin mäki, mut en mä itkeny. Mun piti olla vahva ettei Williamin tarvis huolehtia musta. Et se vaan uskois että kyllä mä pärjään. Mä myös yhä toivoin että Will vaan paranis jos se lopettais turhan huolehtimisen ja jos mä saisin helpotettua sen oloa tarpeeks paljo.

Me oltiin tollon neljäkymmentäkolme vuotiaita. Tosta päivästä kului noin kolme kuukautta siihen kun William todettiin kuolleeksi.

Junas kirjotin.

Kiitos VR:n junaverkolle.

Päivä 20, osa 1:

Mä en koskaa oikeestaan halunnu puhuu siitä et William oli kuolemas, musta tuntu et kyllä se kuolema tulee vaikka ei puhuttais siitä yhtää mitää, mut Will koitti välil puhuu siitä mun kans. Niinku kaikkee et miltä se musta tuntuu et tuun jäämään yksin, että oonko mä ihan kunnossa ja miten aion jatkaa siitä sit ku Will on kuollu. Se vaan koitti huolehtii että mulla ois sit kaikki hyvin vaikka sitä ei enää olis. Se myös koitti opettaa mulle joitain asioita joita mä en koskaa tehny, niinku tiskikoneen käyttöö tai muutaki ruuanlaittoo ku kahvin keittämistä ja pizzan tilaamista. Will käytti tosi paljo aikaansa siihen et se valmisteli mun elämää sen kuoleman jälkeen. Varmisti et mun mutsi olis auttaas mua ja kaikkee. Mä yritin sanoo sille että ei sen tarvii tehä sellasia, ku mä vaan halusin uskoo ihmeeseen, siihen et Will jäis kuitenki eloon viel pitkäksi aikaa, et me kuoltais yhessä kurttusina pappoina kaheksankympin tienoilla ja oltais saatu viettää yhes pitkä ja hyvä elämä. Mä aattelin et jollain kerralla ku Will kävis lääkäris, ne ei sanoiskaa ett joo sä oot taas vähä huonommas kunnos, vaan ne sanois että oho, mitä tää kaikki on, sähän oot parantunu täysin, kuin ihmeen kaupalla. Sitä ei kyllä koskaa tapahtunu. Joka lääkärikäynnin jälkeen ne sanoi että okei kuntos on yhä huono mutta tosi hienoo että ei vielä oo menny tosi huonoksi.

Joskus siinä ku oli kulunu jo vuosi siitä et Williamin muka piti kuolla, me alettiin elää aika normaalisti. Sillee et kumpikaa ei kauheesti ajatellu sitä kuolemista. William teki vaan puolta työviikkoo ja mä kävin töissä ihan normaalisti. Will tuli joskus vapaapäivinään kattoon ku me pelattiin firman jalkapalloo sen baarin porukalla yhtä tilitoimistoo vastaan. Siin baarin yläkerras oli päivisin sellanen tilitoimisto jossa oli kaiken maailman villapaitasia silmälasipäisiä nörttejä töis, mut hitto ne oli hyvii potkiin sitä palloa. Meidän voitot meni matseissa aikalailla tasan, joka toinen kerta me voitettiin ja joka toinen kerta ne. Sit aina häviäjäjoukkue tarjos kaljat voittajille ja silleen. Se oli hauskaa vaikka en ihan kauheesti liikunnasta perustakkaa. Mut hei, jos voitti sai ilmasen kaljan, niin kyllä se sai motivaation kasvaan. Will tapas istuu siel kentän sivussa ja piirtää meitä ku me pelattiin, niistä kerroista ku Will oli siellä mul on vaan hyviä muistoja. Se oli jotenki niinku ois ollu lapsi taas ja tehny jotain hienoo, ja sit ku onnistui, teki vaikka maalin, sit pysty kattoon sinne katsomoon missä oli joku joka oli siitä sun saavutuksesta ylpee, vaikka se saavutus oiski ollu vaan joku ihan turha pallon potkaseminen verkkoon. Ei sellaset saavutukset maailmaa muuttanu, mutta se ku William nosti katseensa paperista ja laski kynänsä hetkeksi taputtaakseen mulle muutaman kerran oli niin hienoo että sen takia musta tuntu aina niinku oisin voittanu jonku maailmanmestaruuden.

Joskus tosin jos oltiin käyty eka baaris ja sit vasta mentiin potkiin sitä palloo ja Will oli päässy vähä hiprakkaan, se ei enää hillinny itteensä vaan huusi ja raivos siellä että tuomari on nuija ja eikö teillä oo silmiä pääs puolustakaa nyt saatana! Mut hei, ihan ymmärrettävää, Will oli kuitenki britti ja kaikki tietää millasia britit on ku tulee puhe jalkapallosta. Musta tuntuu et niil on perimässä sillee valmiina oottaas kaks eri persoonaa, toinen on se niiden normaali luonne ja toinen on tarkotettu siihen et se pääsee valloilleen heti ku niiden verkkokalvoilla näkyy valkonen pallo jossa on mustia viiskulmioita. Sillee et se tietty kuvio herättää sen niiden uinuvan luolamiehen niiden sisältä ja ne vaan alkaa huutaan ja raivoon ja laulaan juomalauluja. Ei sellanen pallon potkiminen nyt oikeesti oo niin tärkeetä ku miten britit sen kans käyttäytyy, siis sehän on vaan yks ainoo pallo ja sitte kauhee lauma aikusia miehiä juoksee sen peräs ihan into piukeena ja yleisössä väki viel kehtaa olla ihan muna pystys sellasesta typerästä karnevaalista. Musta jalkapallos oli vaan kivaa se että sain ilmasta kaljaa ja tein Williamin ylpeeksi musta… paitsi joskus sain sen suuttuun muhun jos en pelannu tarpeeks hyvin.

Usein noiden pelien jälkeen Will sit lähti vaan kotiin eikä tullu sinne baariin. Tai sit se vaan käväsi pikasesti baarissa ja lähti ja jätti mut omien kavereitteni seuraan. Se oli ihan jees, Will tartti tasasen päivärytmin ja tarpeeks unta et se pysyis kunnossa ja siks se sit lähti vaan nukkuun vaikka oliski ollu ihan jees jos seki ois hengannu mun kaverieni kans.

Noihin aikoihin Will ei enää paljoo matkustellu, se pelkäs, ja mä pelkäsin, et se sais jonku kohtauksen kesken reissua ja sit se ei sais oikeenlaista hoitoo siel jossain missä ei ois sen omaa lääkäriä, mut kyl me siinä kerran käytiin Suomes, verestääs muistoja. Siel oli oikeesti siis meidän luokkakokous, molemmat meistä oli saanu kutsun ja me ilmotettiin et okei me tullaan. Me lennettiin suomeen Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja mä yhä mietin että miks vitussa se on Helsinki-Vantaan lentokenttä, niinku, eikö se kenttä ollu Vantaalla, joten mitä vittuu siinä nimessä teki se Helsinki. pääkaupunki vaan halus kaiken kunnian lentokentästä jota sillä ei ees oo. Typerää touhua. Ja sit sieltä me otettiin juna ja mentiin sillä sinne kaupunkiin meidän koulun lähellä. William oli varannu meille hotellin siitä kaupungista, se ei halunnu mennä sinne saareen yöpymään, siel ei oisi ees ollu hyviä ravintoloita tai mitää pentikin myymälöitä. Mä en tajuu mikä niissä Pentikin lautasis oli mikä Williamia niin kiihotti, mut joka vitun kerta ku me käytiin Suomes, se osti ainaki kakskyt lautasta kotiin viemisiksi.

Sillon alkupääs meidän suhdetta mä ymmärsin kyl hyvin sen halun ostaa vitusti lautasia, kato joka riidan aikana hajos ainaki kaks ku William alko heitellä mua niillä, mut ei me enää tehty sellasta, me tapeltiin sillee vähä… sivistyneemmin tohon aikaan. Joten meidän kaapit vaan pursus erilaisia lautasia. Ihan niinku Will ois kuvitellu et ne saakelin kalliit posliinit oli jotain kertakäyttösii et yhen käytön jälkeen ne on vaan pakko laittaa pölyyntymään johonki ylähyllyille ja ostaa uudet. Se kyl perusteli sitä lautasten tarvetta mulle sillä että kesään ja talveen tartti erilaiset astiastot… mut en käsittäny et miks ne tartti joka vuoden kkesälle ja talvelle uudet. Noh, olihan Williamilla sitä rahaa niin kai sen sit vaan oli pakko saada kuluttaa sitä johonki turhuuksiin.

Siel me sit vaan maattiin hotellilla sinä aamuna ku ois pitäny lähtee sinne lautalle joka ois vieny meidät sinne saareen ku mä vaan läpällä sanoin Williamille et ei mennäkkää minnekkää, jäädään tänne ku ihan mulkkuja ne meidän kaikki entiset luokkakaverit kuitenki oli, en mä ees tykänny niistä kenestäkää. Ja ihme tapahtu ja Will sano et okei. Ja me tilattiin vaan aamupala huoneeseen ja maattiin siel koko päivä eikä tehty yhtää mitää. Illemmalla kävästiin nopeesti siel saakelin Pentikis ja sitte jossain sarjiskaupassa ku Will halus nähä nykyisen suomalaisen sarjakuvatarjonnan ja sit mentiin ravintolaan syömään. Se oli sellanen tanssiravintola jossa jotkut ihmiset tanssi ku ihan live orkesteri soitti niille musaa. Will katteli sinne tanssilattialle just sen näkösenä et sitä ois huvittanu tanssia, mut en mä ny ois kehannu julkisesti alkaa nolaan itteeni. En mä osaa tanssia, joten Will ei ees pyytäny mua. Me vaan syötiin ja sit käytiin vähä kävelyllä yhen joen rannas ja sit mentiin hotellille. Se oli paras luokkakokous mitä oon koskaa skipannu.

Piti jatkaa ku oli jo niin paska olo edellisestä. Nyt se kauhein osuus alkaa. Anteeksi jo etukäteen.

Päivä 19, osa 4:

Me ehittiin olla kihloissa jotain pari vuotta ennen ku se tapahtu taas. Mä olin kotona sillon, William sanoi että sen on vähä huono olla, silleen et sitä vähä oksetti ja sillä oli jotenki voimaton olo ja oli vähä tavallaan vaikee hengittää. Se oli onneksi lauantai, koska muuten Will ois halunnu lähtee varmasti vaan töihin, mutta sillon mä vaan tiesin että ei vittu taas se tulee. Siitä oli jo niin monta vuotta ku sen sydän viimeks temppuili. Mä sanoin et vien sen sairaalaan ja niin me tehtiin. Ajettiin ihan rauhassa sairaalaan ja siellä se huomattiin et joo, sydänkohtaus sillä oli taas tulossa, nyt se sentään sai lääkkeitä tarpeeks ajoissa et se ei joutunu ihan totaalisen huonoon kuntoon. Ja niin William jäi sinne taas tutkittavaksi. Mä ajattelin että ne antaa sille taas uusia lääkkeitä ja sit se ois taas ok jotain vuoden, mutta ne halus tehä testejä. Sillon me saatiin se sit tietää. Williamilla oli joku synnynnäinen sydänvika joka oli vaan jääny huomaamatta koko ton ajan. Ne lääkärit sanoi et ne ei vaan voi tehä sille mitää. Sen sydän vaan rappeutuu vähitellen, tulee infarktia infarktin perään kunnes William vaan kuolee.

Mä olin ihan vitun hajalla. En mä voinu itkee enkä mitää, mä vaan katoin niitää silleen että vittu te vaan vedätätte meitä, toi ei voi olla totta. Me ollaan molemmat vasta jotain nelikymppisiä. Ei William voi vaan kuolla. Ne sanoi että puoli vuotta on jo paljo Williamin sydämen kunnolla. Niinku puoli vuotta. Mulla olis vaan puoli vuotta aikaa päästää mun elämäni rakkain ihminen menemään. Tietysti ne taas anto Williamille sellaset lääkkeet että niillä herättäis henkiin vaikka zombin, mutta ei nekää ikusesti Williamia pitäis elossa. Will oli ihan rauhallinen myös kuunnellessaan sitä lääkäriä. Me vaan puristettiin toistensa käsiä ja mä tiesin et Williamiin sattui se. Että ei se haluaisi vielä kuolla ja jättää mua yksin, mutta seki yritti olla vahva mun vuoksi, ihan niinku mäki olin vahva sen vuoksi.

Niin me sit mentiin kotiin ja William sanoi että se haluaa jatkaa töitään. Se kyllä jätti puolet kursseistaan pois et sillä oli vähä lyhyemmät työpäivät. Ei niinkää siksi että se muka sit eläis kauemman vaan ihan vaan siks että sit se ehti olla mun kanssa enemmän. Sillon me ei enää tapeltu. Jokanen riidan aihe josta ennen oltais vedetty kauheet kilarit tuntu niin mitättömältä. Tuntu et olis ihan turhaa tapella jostain ja tuhlata meidän viimesiä yhtesiä kuukausia, viikkoja… päiviä siihen et me vaan tapeltais. Joten me vaan oltiin yhdessä. Istuttiin sisällä meidän kodissa ja katottiin leffoja ja kuunneltiin musaa.

Välillä Will sai niitä oireita ku sen sydän yritti toimia väärin, mut se sai ne kuriin lääkkeillä ja menemällä pienistäki oireista sairaalaan. Ja niin se aika vaan kului. Meni puoli vuotta. William oli yhä elossa ja mä vaan joka aamu kiitin jotain Jumalaa, johon en oikeen ees ollu varma uskoinko, siitä että William oli tänäki aamuna heränny ja siinä mun kanssani. Jotenki William oli enemmän ok sen koko asian kanssa, se sanoi mulle että mä oon vahvempi ku se, että mä kestän sen kyllä että mä menettäisin sen, ja että se ei olisi kestäny mun menetystä. Musta tuntuu että se vaan koitti lohduttaa mua… vaikka mun olis pitäny olla se joka lohduttaa Williamia. En mä ollu se joka oli kuolemassa.

Myös mun vanhemmat yritti antaa kaiken tukensa. Ne yritti myös ettii joitain parannuskeinoja, mutta kyllä neki sen tiesi että se oli ihan turhaa. Se Williamin sairaus oli joku periytyvä juttu… ja kun me kysyttiin sen vanhemmilta, sitä ei ollu kellää muulla niiden suvussa. Mikä tuuri, Jumala tais todella inhota Williamia, tai mua… koska se halus viedä mun elämäni sisällön pois. No ei niinkää, mä en syyttäny sitä, niinku mä jo kerran sanoin, mä kiitin sitä jokasesta päivästä mitä mä sain lisää Williamin kanssa.

Puolen vuoden jälkeen tuli vastaan vuoden merkkipaalu ja Will oli yhä elossa. Sen kunto paheni koko ajan, mutta ainaki se paheni aika hitaasti. Me elettiin päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Ja koitettiin vaan olla positiivisia, silleen että voitais olla normaaleja ne vikat ajat, että meille jäis molemmille hyvät muistot siitä ajasta.